Ajatuksia koiranomistamisesta

Hugo on ollut meillä nyt reilun vuoden verran, ja kaikki on mennyt lähes niin hyvin kun on vain toivoa voinut. "Niin makaa kuin petaa" pitää paikkansa hyvin, ja täytyy sanoa, että jo mä petasinkin tätä koiranottamista!

Pelkäsin Hugoa hankkiessani kovasti sitä, miten osaisin kasvattaa yhteiskuntakelpoisen koiran - ei mitään tokovaliota, mutta koiran, jonka kanssa pystyisi tekemään niinsanotusti kaikkea. Olinhan toisaalta kasvattanut "jo" kaksi koiraa ennestäänkin, ylihelpon Anteron ja Benjan, joka antoi kaiken anteeksi, eikä ongelmia ollut ollut.

No, eipä ongelmia ole vieläkään :)

Piti oikein miettiä sitä, olenko sitten jotenkin erityisen hyvä koiranomistaja. No, en, vaikka satavarmasti teenkin meidän pihan pisimmät koirankusetuslenkit. Olen vain hyvin suoraviivaistava ihminen, en tee kärpäsestä härkästä ja pidän pientäkin koiraa eläimenä, ne jutut on ihan perusluonteessa eikä mistään kirjoista luettu.

Tämä hyvän perusluonteeni määrittävä tekijä, stressin välttäminen ja varman päälle pelaaminen, on varmasti jonkun mielestä myös tylsää ja riskitöntä; etten testaa itseäni tarpeeksi ja pistä itseäni likoon. Menen siitä mistä aita on matalimmalla sillä en ole kilpailuhenkinen, en halua mainetta enkä kunniaa (mammona kyllä käy, kiitos!) eikä minulla ole mitään suuria haaveita tulevaisuutta kohtaan. Olen monessa mielessä melko low maintenance -tyyppi.

Ehkäpä, jos rotuvalintani olisi toinen, olisi niitä ongelmiakin ;)
Ehkä jos olisin hankkinut koirani muita teitä, tekemättä taustatutkimusta, kuuntelemalla pelkästään itseäni ja omia halujani (jolloin minulla olisi borzoi, englanninbuldoggi, amstaffi tai muu silmää miellyttävä mutta muuten käytännössä mahdoton rotu... :D), jos taas en olisi kuunnellut itseäni vaan vain pelkästään muita...

Tekeekö se minusta sitten huonomman ihmisen tai koiranomistajan, että pelaan varman päälle niin, että kaikilla, paitsi minulla myös koiralla, on mukavaa? Että en halua elämääni mitään ylimääräistä lisähaastetta ja jännitystä.

Olisinhan voinut toteuttaa itseäni hankkimalla borzoin. No, mitäs siitä, etten ole erityisen urheilullinen enkä omista niin paljoa maata, että koira saisi rauhassa päästellä kaikki puput pois päiviltä. Olisin voinut hankkia myös vaikka sen amstaffin. Eipä siinäkään mitään, en vain todellakaan ollut kovin varma siitä, pystyisinkö hoitamaan kunnialla niin aktiivisen ja omalla tavallaan vaativan rodun pitämisen yhteiskuntakelpoisena.

En lähtenyt yrittämään. Otin helpon tien.

Ja meillä on hyvä näin.

Olen onnellinen enkä kadu :)

Pelastusyksikön hätävalmiuden testaus

Löllöiltiin taas alkuviikko tapamme mukaan isin ja äitin hoivissa.

Eilen tiistaina illansuussa istuttiin siskon kanssa sohvalla töllötintä töllöttämässä, kun Hugo tuli portaat alakertaan ja sai melko jännän hepulin... Kutsuin sen luo, sydän kävi miljoonilla kierroksilla ja koko koira oli sekavan ja huonovointisen oloinen, ja ajateltiin ensin hetki että sillä on vaan huono olo; Hugo teki kulinaristisia löytöjä pihalle kaivamastaan multakuopasta, nääs.

Parin minuutin sisällä puppe alkoi vetää veteläksi, ja kävin sitten katsomassa portailta - siellä oli ampiainen. Noh joo, ei muuta kuin päivystävälle... Meillä ei sitten TIETENKÄÄN ollut niitä hemmetin kyytablettejakaan, omat tabletit oli tietysti kotona, ja isin ja äitin kaikkien vene- ja kesäjuttujen mukana veneellä. Kuinka yllättävää.

Autossa Hugo meni aika huonoksikin jo, veti ihan siniseksi ja pysyi hädin tuskin tolkuissaan, läähätti ja oli huonovointisen oloinen. Kun päästiin päivystykseen asti, puppe alkoi osoittaa paranemisen merkkejä, ja pöydällä tutkittavana ikenet olikin jo normaalit, samoin sydämen lyönnit. Tais tulla pieni adrenaliinitujaus vastaanotolle tullessa :)

Päivystävä antoi kuitenkin Hugolle varmuuden vuoksi kortisonia ihon alle, ja siitäkös se riemu sitten vasta repes. Hugo reagoi melko voimakkaasti, raapi kohtaa aika hulluna, ulisi ja vikisi ja yritti piiloon jahka vaan suostui liikkumaan. Jätettiin se sitten vielä tunniksi tarkkailuun, vaikka takaisin haettaessa päivystävä sanoikin "kipujen" unohtuneen heti, kun mun takaraivo hävis näkyvistä. Heh.

Kiitos tästä ja heihei 95€, olisin keksinyt parempaakin tekemistä ko. rahalle.

Mutta minkäs teet, se on pieni raha siitä että rakas on terve ja hengissä.

(Turku on muuten kiva kaupunki koittaa saada elukka päivystykseen klo 19-20 välillä, iltapäivystys alkaa vasta klo 20.00 ja suurin osa vastaanotoista sulkee ovensa viimeistään klo 19.00. Ampaisen pisto tapahtui noin varttia vaille kahdeksalta ja lähdettiin suoraan ajamaan päivystykseen, sain vasta matkalla sieltä ihmisen langan päähän ja ilmoitin vaan ykskantaan että nyt ollaan muuten tulossa. Kiitos edes tästä kuitenkin, kaikkiallahan ei päivystykseen pääse välttämättä lainkaan.)

Hugo goes frenchy

Elonäyttely tuli ja meni, oli vähän läpihuutojutun fiilis edelliseen kertaan verrattuna (ei jännittänyt niin paljoa, matkustus oli helpompaa ja jotenkin olo oli vähän "selkeämpi" viime kertaan verrattuna) mutta hyvä, että tuli mentyä :)

Phalèneille ja papilloneille oli tullut tuomarimuutos, joten ah niin eksoottinen hollantilainen miestuomari vaihtuikin suomalaiseen naistuomariin.
Pirjo Aaltonen tuomaroi ilmeisen jämptisti, sillä phalèneista vain yksi sai ERIn (ja se siis ei ollut meiän koera) ja papillonit jäivät käsittääkseni kokonaan ilman.
Hugo oli luokkansa ainut, ja palkittiin laatuarvostelussa arvosalla Erittäin Hyvä (ellei täydellinen, erittäin hyvä, täydellinen; sanomme me :)). Arvostelu oli yksityiskohtaisempi kuin viimeksi, mutta periaatteessa hyvin samantyyppinen - kaikki "viat" johtuivat arkuudesta, mutta ne, joita ei enää voi parantaa (esim. kulmaukset, korvien asento jne) olivat yhäti hyvällä mallilla.

Hugo oli tällä erää ehkä jotenkin väsyneempi kuin Forssassa, syynsä oli taas ehkä muualla nukutussa edellisessä yössä. Pitäisi selkeästi pyrkiä tulemaan paikalle ihan viime tipassa (nytkin oltiin reilusti yli 2h ennen kehän alkua paikalla) ja pitämään puppe hyväntuulisena, jotta se jaksaisi vääntää vähän show-meininkiäkin. Liikkeistä tuli kuitenkin mainintana "liikkuu halutessaan varsin hyvin" eli nyt pitäis sitten vaan saada se liikkumaan kehässä samalla tavalla kuin kotona.

Ja mitä siihen pöydällä oloon tulee - siihen sen vaan lätkäsin ja siinä se sitten vaan oli. That's it. Heh.

ps. pahoittelut kuvattomasta postaukseksta, lohdutuksena uusi hieno otsikkokuvakebannerihässäkkä.

Puppe purjehtii

Viisi satamaa ja seitsemän yötä - yhdet kakkat peräkajuuttaan ekana yönä, ja ekalla siivulla parit oksennukset.

Hugo sai kuitenkin täysin merikelpoinen -luokituksen :)

Uiminen oli huisin kivaa, ja täällä kotisaaressa tapahtuva linjaaminen metsäpoluille vaihtui sujuvasti linjaamiseen rannalle. Hugo ei kuitenkaan vieläkään oikeastaan uinut, mutta kahluutteli mielellään. Myös rakkolevä maistui, sitä oli kiva sukeltaa sopivan pörinän kera niin, että koko pää oli veden alla. Googlettelin piruuttani rakkolevää ja törmäsin tietoon, että sitä voisi ihminenkin käyttää ravintona. Heh, taitaa jäädä Hugon heiniksi tämä levänsyönti.

Sinilevää oli yhdessä marinassa yhtenä aamuna, ei mitään huimia määriä. Myös tuota rakkolevää oli mielestäni enemmän kuin aikaisempina kesinä, ja vesi oli kirkkaampaa. Rakkolevähän on terveen veden merkki, eli ehkä meidän Itämerellämme on vielä toivoa. Ei parane heittää lusikkaa nurkkaan, vaikka Itämeren suojelu onkin vähän niin ja näin. Mur.

Merituuli toi mukanaan paljon nuuskuteltavaa, vaikka suurin osa matkoista taittuikin nukkuessa. Hugo viihtyi paremmin kannella kuin kannen alla, taisi ottaa Anterosta mallia.

Antero ja Hugo mahtuivat hyvin samaan paattiin, osaksi kyllä Anteron ihan äärettömän kiltteyden takia.

Antero osoitti vähäsen mieltään Hugon tulosta, viettämällä aikaa peräkajuutassa ja keulakannella, mitä se ei ole koskaan ennen tehnyt. Samalle sohvallekin mahtuivat kuitenkin tarpeen vaatiessa, eli ruokailemaan. Antero ei Hugolle sanonut halaistua sanaa huonosta mielestään, vaan väisti mieluummin itse.

Kesän komein ukkosmyrskykin piti mennä Hankoon asti kokemaan, eikä tuo Hugge-poika tunnu vieläkään ukkosta pelkäävään. Melkein ainut juttu, mikä Hugoa häiritsi matkan aikana, oli naapuriveneiden asukit ja liian läheltä ohittavat potskit. Mutta täytyyhän pienellä koiralla olla tarpeeksi suuri reviiri ;)

Lenkkeilyä tuli kymmeniä kilsoja, äitikin ihmetteli että "kylläpä se jaksaa hyvin noin pieneksi koiraksi". Tuli niin Hangon kuin Tammisaarenkin kadut ja kujat tutuiksi.

Ihan perinteiseksi kunnon merimieheksi Hugo ei kuitenkaan ryhtynyt, eli ei ole nyt tyttöä joka satamassa ;)

Paaljon enemmän oli kuitenkin veneileviä koiria kuin ennen, tai siltä ainakin tuntui. Hugo oli pienimmästä päästä, Antero sieltä suuremmasta muttei muuten suurin. Pellareihin puettuna oli chihuja, shelttejä, villiksiä, montterilaisia, kettuterrierejä, tiibetinspanieleja, westejä - ja se yksi belgi malinois mikä oli vielä Anteroakin isompi!

Välillä jos alkoi väskättää, löytyi kyllä syli mihin pääsi kiipeämään. Jussarössä oli näääiiiin tylsää, mutta onneksi isi oli aulis kanniskelemaan pikkukoiraa.

Potskin paras paikka oli paarpuurin puolella kajuutan oviaukon vieressä, joko korokkeella hoodin suojissa tai sitten vähän alempana genuan köysien päällä. Hoodin suojissa oli korkeammalla, mutta genuan köysien päällä pysyi tassut paremmin ja siitä näki keulakannelle.

Hugo söi vähän huonosti, ja kärsi ujosta kakasta melkein koko reissun ajan. Leikki kuitenkin maistui, eikä Hugo muuten ollut moksiskaan vene-elämästä. Jenni ja isi ja äiti ja kaikkihan siis ovat ihan hulluna Hugoon, joka on niin pieni ja suloinen ja hyväntuulinen piskiläinen :)

Borta bra men hemma bäst, sanoi Hugo ja päätti ottaa torkut junassa matkalla kotiin.

Huomisaamuna allekirjoittanut ostostenkantajansa kanssa (sori, rakas <3) lähteekin paria jalkaa suuremmalla potskilla kohti Tukholmaa, ja jättää Hugon siskonsa hoiviin.

Rankkaa, tämä lomailu.