"Asuntoja kotikäyttöön"

Nykyinen, kohta entinen, asuntomme sijaitsee monen mielestä loistavalla paikalla: keskustassa.

Ei minun mielestäni.

Asunnossa itsessään ei ole mitään mainittavaa vikaa, ja olen jopa alkanut pitämään meidän taivaansinisistä keittiönovistamme. Kuitenkin.. tuo sijainti suuren kadun varrella (yksi pääkulkuväylistä kaupunkiin tullessa) tekee hallaa tällaisen wannabe-maalaisen mielenterveydelle. Se meteli (varsinkin kun ottaa huomioon TYKSin läheisen sijainnin eli hälytysajoneuvot) ja parvekkeelle tunkeutava kamala nokipöly mitkä estävät edes parvekkeen oven auki pitämisen, eivät mielestäni mene yhteen sen kanssa, että tuosta kämpästä saa vielä maksaa "sijaintilisää".

Ymmärrän kyllä miksi joku muu siitä maksaisi sen. En ymmärrä sitä, miksi me ajattelimme että voisimme maksaa. Tulipa kuitenkin kokeiltua keskustassa asumista - ei se nyt NIIN kivaa ole, vaikka voikin kävellä joka paikkaan.

Joten me päätimme muuttaa, ennen kuin pentu tulee kotiin.

Välillä meinasi iskeä epätoivo, kun ei sellaista kämppää olisi kuulemma löytänyt sellaiseen hintaan, kuin mitä olimme ajatelleet. Monta asuntoa kävimme katsastamassa, suurin osa oli kamalassa kunnossa tai pohjaratkaisultaan kammottavan epäloogisia, lopuissa ei vaan ollut sitä kodin tuntua.

Sitten löytyi Koti. Pienkerrostalossa, ensimmäisessä kerroksessa, 58 neliötä ja oma sauna. Hirvensalossa, 10 km keskustasta :) Ja me olimme jopa molemmat valmiita muuttamaan heti sinne, vaikka asunto itsessään ei olekaan kuin parisen kymppiä halvempi kuin nykyisemme sähköineen ja vesineen, ja päälle pitää vielä laskea bussikorttien hinnat. Saimme jopa sovittua että vuokrasopimus alkaa vasta 1.8, vaikka asunto onkin jo nyt tyhjillään. No financial problems.

Asioilla on tapana järjestyä.

Onneksi. :)

Pennut 14. kesäkuuta 2009

Pennuilla ikää 11 vuorokautta! Ovat jo paljon isompia kuin viime kuvissa.

Kaikki kuvat (c) Tiia Peura.

Pennut 6. kesäkuuta 2009

Pennut ovat näissä kuvissa n. kolmipäiväisiä.

Kaikki kuvat (c) Tiia Peura.

Saaaaaaks mä ottaa koiran?

Varmaan siitä asti, kun muutin yhteen isännän kanssa, olen kinunut hyväksyntää koiran hankkimiselle. Isäntä on ollut vähän vastahankainen, sanoi että "sitten joskus", ja tulihan se "sitten joskus" kuitenkin vaikka epäilinkin sitä moneen otteeseen!

Alkuvuodesta 2009 tuli sellainen olo, että koirus olisi tervetullut, kesän jälkeen. Minulla olisi koulu ohi ja kunnon työpaikka, isäntä taasen aloittaisi koulun, ja voisimme muuttaa pois keskustasta. Voi älytön kuinka pitkältä tuntui ajatella, että elokuussa! Nyt mennään kesäkuun puoltaväliä, pennut on syntyneet ja kasvaneetkin jo, äkkiä se aika rientää...

Rodun sain päättää aika pitkälti minä yksin, tiettyjä ohjelinjoja noudatellen. "Ei liian iso" "Ei liian pieni" "Ei mikään villakoira, sellainen että sitä kehtaa lenkittää" oli miehiset kriteerit. Itse halusin vain pienen, iloisen ja ennenkaikkea terveen koiran.

Perhoskoiran!

Isäntäkin hyväksyi mukisematta.

Nuo kaikki kolme kriteeriä (koko, luonne, terveys) olivat kaikki aika tasoissa, mutta lopulta terveys kaatoi asian perhoskoirien hyväksi. Edesmennyt bichoni kun oli sieltä sairaammasta päästä (epilepsia sekä erinäisiä tulehduskierteitä kuten silmä- korva- ien- ja eturauhas-) niin halusin pedata varman päälle; valita koirarodun jossa olisi suhteellisen vähän perinnöllisiä sairauksia tai taipumusta tiettyihin sairauksiin.

Joten, mikäs siinä sitten, kasvattajia tutkailemaan ja parhaille sähköpostia!


Aika monelle taisin lähettää mailia, lopulta vain kaksi vastasi. Sorry pals, kannattaisi vastailla sähköposteihin, ei tosiaan antanut kamalan hyvää kuvaa kun pentuja "mainostetaan" ja sitten ei vastata edes yhteydenottoihin. Näistäkin kahdesta toinen vastasi kieltävästi, mutta toinen myönteisesti...!

Tempramentiasta kerrottiin, että kyllä, pentue on suunnitteilla ajankohtaan.

Alunperin meillä oli pentu varattuna papillonpentueesta, kun pidin niin kovasti tuosta pystykorvaisesta versiosta pirtsakan ilmeen takia. Valitettavasti äitikoira synnytti vain kaksi narttua joista näistäkin toisen kuolleena, jolloin kasvattaja sitten tarjosi mahdollisuutta varata pentu phalene-pentueesta.

Olin juuri katsellut, kuinka Mimar oli mielestäni ihan Muumien Surku-koiran näköinen, sillä oli mielestäni kamalan nätti naama ja kauniit silmät. Ja kuinkas sitten kävikään... :)

Mimar pyöräytti kolme poikapentua ja yhden tyttöpennun 3.6.2009.

Yksi näistä on tulossa meille.

Meille tulee koira!

kuva (c) Tiia Peura


Nimiä olimme pähkäilleet jo hyvän aikaa, papillonista olisi tullut Elvis.
Mutta eihän luppakorvainen voi olla Elvis.

Olkoon siis työnimenä Hugo, lopullinen nimi selviää vasta sitten kun näkee mikä pentu on miehiään :)

Näitä kahta on syyttäminen

Luulisin, että saimme kinua siskon kanssa aika kauan, ennen kuin meille tuli koira.

Koira.

Meille tulee koira!

Nuo sanat saavat yhä aikaan sellaisen riemuntunteen, ettei toista olekaan!

Ilmoitus löytyi Turun Sanomista, elettiin alkuvuotta 1997. Hiihtolomalla ajettiin äitin kanssa Poriin hakemaan pentu kotiin, ja kyllä sitä sitten sen jälkeen pällisteltiinkin koko suvun voimin, voi kun se oli suloinen! Niin suloinen kuin bichonin pentu olla ja voi :) Allaolevassa kuvassa ollaan kyllä jo elämän ehtoopuolella, mutta se pentumaisuus ei koskaan hävinnyt.


Elokuussa 1999 pitikin sitten käydä hakemassa pienelle valkoiselle isoveljelle suuri musta pikkuveli, lapinlapsi Kanervakeijun Antero jota ystävällisesti Anteroksi kutsutaan.
Anterosta ja Benjasta tuli omalla huvittavalla tavallaan erottamattomat.


Piti ottaa kuva Benjan hienosta kaulapannasta, eipä sitä juuri muuten sitten taidettu käyttääkään.

Piiperoinen paaperoinen siirtyi taivasmaille loppuvuodesta 2007, epilepsiaakin pahemmaksi osoittautui luusyöpä. Voi miten vieläkin kaipaan... Tämä pieni suuri koira jätti lähtemättömän jäljen, sellaisen tassunkuvan ja nenänpainalluksen, minun sydämeeni. Vaikka suru ei pystykään kilpailemaan hyvien muistojen kanssa, no, jokainen jotain tärkeää joskus menettänyt ymmärtää kyllä.




Mutta jäihän meille Antero, maailman suurin ja karvaisin Antero :) Siinä koirassa on ylitsevuotava rakkausvarasto, josta riittää hellyyttä ja ymmärrystä kaikille.

Antero täytti ruhtinaalliset 10 vuotta 22.5.2009, ja toivomme, että saamme pitää tämän sankarin keskuudessamme vielä kauan.

Kuinka pitkään tahansa ei kuitenkaan olisi tarpeeksi.

Mistä kaikki alkoi ja miten tähän päädyttiin?

Halusin koiran (taas?).

Koiran olen saamassa!

Tervetuloa tutustumaan elämäämme takautuvasti ennen pennun syntymää eli rotuharkintoihin, kasvattajan valintaan ja mutkiin matkalla, sekä aikaan pennun syntymästä eteenpäin!