Tokokurssi loppui eilen. Joo'o. :(

Täytyy kyllä sanoa, että oli aktiviteettia ihan koko rahan edestä, opimme paljon, ja saimme paljon uusia kaikkia juttuja pureskeltavaksi (tällä tarkoitan lähinnä ajatuksia, konkreettista pureskeltavaa tuli koirille läksiäislahjan muodossa).

Viimeisellä kerralla reenattiin ruutua (kyllähän se sinne juoksee kun siellä on karkkia ja kyllähän se sinne jää makaamaan koska maahanmeno on sen bravuuri), luoksetuloa häiriön alla (eli paikallaanmakuuta, kun Hugo oli "vähän" mamman perään), seuraamista eri tempoissa (eli nauratettiin kanssaopiskelijoita ja ohjaajaa Hugon lentävillä lähdöillä) ja sivuttain kulkemista (eli pupuhyppyjä). Vire oli hyvä, leikkipalkka toimi ja karkkipalkkakaan ei loppunut kesken :) Hallille mentäessä Hugo oli kyllä todella levoton, bussimatkat se tärisi ja läähätti vaikka kaupungissa vaihtoa odotellessa ottikin todella relasti. Hallilla oli sitten jo ihan normaali oma itsensä, hyväntuulinen pölöpölvästi :)

Reenien jälkeen jatkettiin vielä Adan & Ronjan kanssa meidän vanhemmille, siellä oli pöytä katettuna niin ihmis- kuin koiralapsillekin... :D
Antero-raukka ei yhtään arvosta Ronjan innokkuutta, ja Ronja ei oikein osaa lukea meidän hajutonta, mautonta ja näkymättömäksi tekeytyvää a-seksuaali-Anteroa, joten kun Ronja tuli sisälle meni Antero ulos, ja kun Ronja tuli ulos meni Antero sisälle.
Ei kumpikaan varsinaisesti pahana ollut, mutta Antero-raukka ahdistuu (mitäs muutakaan ongelmia meidän koirilla olis kuin ahdistumista...) Ronjan hyväntahtoisestakin lähestymisestä, ja Ronja ei osaa lukea Anteroa, joten tilanteessa on jonkin verran kitkaa.
Ja sitten siellä on vielä Hugo mukana härkkimässä ja jäämässä jalkoihin... Aikamoinen koirasoppa.

Hugon ja Ronjan "leikkiminen" on luku jo itsessään. Ronja on vähän liian kovakourainen Hugon makuun, ja ilmeisesti jossain määrin ihan tykkää Hugon huudattamisesta. Hugo käy päälle kuin yleinen syyttäjä kamalan ärinän kera, kuitenkin ihan häntä pystyssä ja omaa tilaa puolustaen, ei siis pelokkaana pyydellen anteeksi olemassaoloaan. Sitten kun alkuärinät on äristy, leikkivät lapset välillä ihan nätistikin keskenään.
Ronja tosin innostui taklailemaan Hugoa pienen söpön pyllynsä kanssa sohvaa vasten, Hugo ei arvostanut. Ei sitten yhtään.
Jos eivät leiki, tulevat kuitenkin hyvin toimeen keskenään, vaikka harvemminpa tutut urokset ja nartut keskenään tappelee.

--

Mutta mutta.. Tokoilut on nyt tältä erää tokoiltu, josko seuraavaksi agilityä?

"Korjauksia"

Sainpa tuossa sähköpostia Anteron edesmenneen isän Hiidenparran Ikikivan omistajalta.

"Otolla" ei kuulemma ollut PRA, vaan joku muu sairaus, mitä jenkkiläinen firmakaan ei ollut osannut verinäytteestä päätellä. Olisivat halunneet testata lisää lähisukulaisia, harmi vaan, ettei tieto esim. meidän korviimme koskaan kantautunut. Noh, Koiranetissähän Hiidenparran Ikikiva on yhä PRA-positiivisena, toivottavasti asia korjautuu joskus jos tulos kerta on virheellinen.

Antero itse on silmistään yhä terve. Näkee kyllä senkin edestä (ja haistaa!), mitä ei enää kuule :)

Antero oli tietysti, itseoikeutetusti, muun perheen mukana Koroisilla tanssimassa meidän kihlajaisia tuossa viikko takaperin :) Tapansa mukaan seurusteli enemmän ihmis- kuin koiraväen kanssa, mutta taisi hetkittäin jopa erehtyä leikkiinkin tyttöjen (ja Hugon) kanssa.

Mimmi-arkajalka hengaili pääasiassa pellonreunassa, vain etäisesti tapahtumia tutkiskellen. Uskalsi pihallekin sitten, kun vieras ihmisväki oli sisällä.

Hugo saalisteli, milloin mitäkin. Ötököitä ja lintuja.

Ja mitäs Rontti sitten metsästää? No oravia tietenkin :D Rontille täytyy antaa tunnustus erittäin sitkeästä oravanväsytyksestä pelkällä katseella.

Puppe purjehtii

Viisi satamaa ja seitsemän yötä - yhdet kakkat peräkajuuttaan ekana yönä, ja ekalla siivulla parit oksennukset.

Hugo sai kuitenkin täysin merikelpoinen -luokituksen :)

Uiminen oli huisin kivaa, ja täällä kotisaaressa tapahtuva linjaaminen metsäpoluille vaihtui sujuvasti linjaamiseen rannalle. Hugo ei kuitenkaan vieläkään oikeastaan uinut, mutta kahluutteli mielellään. Myös rakkolevä maistui, sitä oli kiva sukeltaa sopivan pörinän kera niin, että koko pää oli veden alla. Googlettelin piruuttani rakkolevää ja törmäsin tietoon, että sitä voisi ihminenkin käyttää ravintona. Heh, taitaa jäädä Hugon heiniksi tämä levänsyönti.

Sinilevää oli yhdessä marinassa yhtenä aamuna, ei mitään huimia määriä. Myös tuota rakkolevää oli mielestäni enemmän kuin aikaisempina kesinä, ja vesi oli kirkkaampaa. Rakkolevähän on terveen veden merkki, eli ehkä meidän Itämerellämme on vielä toivoa. Ei parane heittää lusikkaa nurkkaan, vaikka Itämeren suojelu onkin vähän niin ja näin. Mur.

Merituuli toi mukanaan paljon nuuskuteltavaa, vaikka suurin osa matkoista taittuikin nukkuessa. Hugo viihtyi paremmin kannella kuin kannen alla, taisi ottaa Anterosta mallia.

Antero ja Hugo mahtuivat hyvin samaan paattiin, osaksi kyllä Anteron ihan äärettömän kiltteyden takia.

Antero osoitti vähäsen mieltään Hugon tulosta, viettämällä aikaa peräkajuutassa ja keulakannella, mitä se ei ole koskaan ennen tehnyt. Samalle sohvallekin mahtuivat kuitenkin tarpeen vaatiessa, eli ruokailemaan. Antero ei Hugolle sanonut halaistua sanaa huonosta mielestään, vaan väisti mieluummin itse.

Kesän komein ukkosmyrskykin piti mennä Hankoon asti kokemaan, eikä tuo Hugge-poika tunnu vieläkään ukkosta pelkäävään. Melkein ainut juttu, mikä Hugoa häiritsi matkan aikana, oli naapuriveneiden asukit ja liian läheltä ohittavat potskit. Mutta täytyyhän pienellä koiralla olla tarpeeksi suuri reviiri ;)

Lenkkeilyä tuli kymmeniä kilsoja, äitikin ihmetteli että "kylläpä se jaksaa hyvin noin pieneksi koiraksi". Tuli niin Hangon kuin Tammisaarenkin kadut ja kujat tutuiksi.

Ihan perinteiseksi kunnon merimieheksi Hugo ei kuitenkaan ryhtynyt, eli ei ole nyt tyttöä joka satamassa ;)

Paaljon enemmän oli kuitenkin veneileviä koiria kuin ennen, tai siltä ainakin tuntui. Hugo oli pienimmästä päästä, Antero sieltä suuremmasta muttei muuten suurin. Pellareihin puettuna oli chihuja, shelttejä, villiksiä, montterilaisia, kettuterrierejä, tiibetinspanieleja, westejä - ja se yksi belgi malinois mikä oli vielä Anteroakin isompi!

Välillä jos alkoi väskättää, löytyi kyllä syli mihin pääsi kiipeämään. Jussarössä oli näääiiiin tylsää, mutta onneksi isi oli aulis kanniskelemaan pikkukoiraa.

Potskin paras paikka oli paarpuurin puolella kajuutan oviaukon vieressä, joko korokkeella hoodin suojissa tai sitten vähän alempana genuan köysien päällä. Hoodin suojissa oli korkeammalla, mutta genuan köysien päällä pysyi tassut paremmin ja siitä näki keulakannelle.

Hugo söi vähän huonosti, ja kärsi ujosta kakasta melkein koko reissun ajan. Leikki kuitenkin maistui, eikä Hugo muuten ollut moksiskaan vene-elämästä. Jenni ja isi ja äiti ja kaikkihan siis ovat ihan hulluna Hugoon, joka on niin pieni ja suloinen ja hyväntuulinen piskiläinen :)

Borta bra men hemma bäst, sanoi Hugo ja päätti ottaa torkut junassa matkalla kotiin.

Huomisaamuna allekirjoittanut ostostenkantajansa kanssa (sori, rakas <3) lähteekin paria jalkaa suuremmalla potskilla kohti Tukholmaa, ja jättää Hugon siskonsa hoiviin.

Rankkaa, tämä lomailu.

Ylemmän keskiluokan sesse

Hugolla on aika pramea lelukoppa.

Pitää arvostaa koiraa, joka arvostaa lelukoppaa, eikä syö sitä.

Eikö niin?

...

Huomenna allekirjoittanut ja hienosto-Hugo ottavat suunnan kohti Korpoströmiä, ajatuksena päästä vähän purjehtimaan. Jos hienosto-Hugon vatsa ja hermo kestää, niin merillä pyritään olemaan perjantaille (tai jopa sunnuntaille!) asti, ja jos ei kestä, niin sitten tullaan äkisti takaisin. Toivottavasti kestää.

Meidän koirat on "aina" purjehtineet, tai olleet ylipäätään muutenkin mukana perheen harrastuksissa aina vaan lain (ja koirien piirteet) niin salliessa. Benja tuli meille samana vuonna kuin nykyinen Sunwindikin eli 1997, ja Anterollakin on nyt jo 10. kesä käynnissä. Tahti ei ole kuulemma hidastunut, vaikka purjeveneen salonkiin laskeutuminen aiheuttaakin jo pieniä manööverejä. Alaspäin Antero menee itse ja ryminällä, mutta ylöspäin pitää vähän tukea pyllystä :) Ja koska Antero ei ole mitään sylikoirakaliiberia, myös veneeseen ja sieltä pois kulkeminen saattaisi aiheuttaa päänvaivaa.

Mut mitä sitä mittää, Anterollahan on oma maihinnousulankonki!

Eri marinoissa täällä Turun saaristossa tapaa jos jonkinlaista laivakoiraa, yleensä pientä mutta välillä vähän isompaakin - ollaanpa törmätty laivakissoihinkin. Mutu sanoo, että ehdottomasti suurempi osa veneilee mootorpaateilla, vaikka onko tuo mikään ihme, niillä kun seuraavan lenkin ajoitus ei ole kiinni sopivista tuulista :f Päivämatkat purjehtien on siis lyhyempiä, mutta eipä muullakaan perheellä ole mitään sitä vastaan. Täällä kun noita satamia riittää, varmasti pari kesää pystyisi seilaamaan käymättä samassa haminassa kahdesti.

Yksi onnettomampi laivakoira pääsi otsikoihinkin, loppu oli kuitenkin onnellinen. Marskär on veneseuramme KaaVe:n seurasaari, ei kyllä kuulemma ollut meidän vanhukset mukana koiranpelastusoperaatiossa.

...

Ehkä mahdollisesti postailemme purjehduskuulumisia Saaristomereltä. Isäntä jää siksi aikaa vahtimaan kotia; pitämään huolen allekirjoittaneen muista eläimistä

ja viherkasvilaboratooriosta (begonia näytti saaneensa aika paljon ylikastelua, joten piti pelastaa pistokkaita).

Vanhoja poikia...

Tässä Anterosta ja Benjasta "muutama" vanha kuva.

Trimmasin Benjan itse, joten sen lookki oli välillä hyvinkin persoonallinen.

Tässä snautseri-mallissa.

Antero on aina ollut hyvä koira raahata mukana ihan missä tahansa, tämä kuva on taidettu ottaa jossain hevostapahtumassa.

Minä ja Benja jouluaattona 11 vuotta sitten, 1999.

Antero on ollut hyyvin komea nuorena.

Ja iso.

Benja taas oli vähän höpsäkän näköinen, harvahampainenkin.

Aikana jolloin Antero vielä leikki :D

Benja sen sijaan oli hyvinkin leikkisä.

Kuva Benjan viimeiseltä kesältä, 2007.

Anterokin on ilmeisesti riehaantunut jostain. :)

Äiti osti uuden auton ja pitihän pippeliprinsessan päästä sillä kruisailemaan.

Mun sisko ja sen koira.

Antero on virallisesti Jennin nimissä, ja Benja oli mun.

Viimeisimpiä Benjasta otettuja kuvia.

Benja lopetettiin luusyöpään, ja se oli melkein viimeiseen asti ihan "vetreä veteraani".

Siltikin tuntuu, että ne pari päivää, kun se oli huonompana, oli jo liikaa.

Maailman komein Antero.

Hermonleputusta

Otettiin Hugon kanssa kahden päivän äkkilähtö mun vanhempien luo, treffaamaan paitsi heitä myös Anteroa ja mun siskoa.

Antero ei kuule enää mitään - ei edes ovikelloa tai Hugon haukkumista. Muutenkin alkaa vähän ikä (ja/tai vatsa) painaa, vaikka harmaantumista ei olekaan havaittavissa. Antero erehtyi jälleen kuitenkin leikkimäänkin pariin otteeseen; tämä ei ole koskaan ollut se leikkisin koira.

Antero on meidän totinen torvensoittaja, jäyhä jököttäjä. Täysin huumorintajuton koira. Vakava kuin mikä, eikä koskaan hassuttele ainakaan omalla kustannuksellaan :)
Lempiasiat maailmassa: äiti ja syöminen. Järjestys näiden kahden välillä vaihtelee tarpeen vaatiessa.

Toisaalta Antero on luotettava kuin peruskallio, ja sitä pystyy yhä pitämään irti, vaikka kuuloa ei enää ollekaan. Takaisinkutsussa pitää vaan odotella, että se sattuis vilkaisemaan, ja sitten heilauttaa käsimerkillä luoksekutsu. Antero on kiltti, nöyrä ja pehmeä, olematta kuitenkaan arka tai hermoheikko. Puolustaa myös tarpeen tullen, tämä on testattu käytännössäkin.

Antero on myös äärettömän viisas.

Ei ehkä se kuvauksellisin koira, mutta viisas. Hellä ja huolehtivainen, oppinut kaiken viimeistään kolmannella toistolla, muttei ole koskaan käyttänyt älykkyyttään pahantekoon.

Anteron äänekkyys kyllä valitettavasti on lisääntynyt kuurouden myötä. Kaipa sen täytyy itsestään jutella kun luulee, että kukaan muu ei hänelle enää vaivaudu juttelemaan.

Hieno koira, ollut aina, ja tulee aina olemaankin. Jokaiseen hetkeen pitää suhtautua kuin viimeiseen.

Tällainen koira pitäisi jokaisella olla edes kerran elämässä.

---

...mutta meilläpä onkin nyt Pupu Höpönä :D

Hugo on Anteron vastakohta - pieni, laihanlainen, ei ehkä se terävin veitsi laatikossa mutta silti aina yhtä hyväntuulinen, vähäsen ilkikurinenkin, kujeileva ja eloisa.

Hugon ohi ei vaan pääse ilman, että on pakko todeta "onpa se söpö ja ihana" :)

Hugo on elohopeaa.

Kärpäskoira.

Eikä turhaan tuhlaa hyvää liikemomenttia käännöksiin.

Kesän alussa Hugolle tuli ongelma: ei ollut sukkia eikä lahkeita sopivasti ulottuvilla. Mutta sitten laitoin päälle hameen - ehkä paras juttu sittenkin sukkien, lahkeiden ja jopa hihansuidenkin jälkeen! Hameessa voi myös näppärästi kantaa koiraa, näköjään...

 

---

Me toki myös söimme hyvin, kuten hermolomalla kuuluukin syödä. Grillattiin, syötiin mansikkapiirakkaa ja juotiin kirsikkakolaa.

Istuttiin takapihalla ja katseltiin miten ruoho kasvaa.

---

Kahdeksan pitkän työpäivän jälkeen alkaa kesäloma. Kauan ja hartaasti odotettu.

Hugomaisia juttuja

Jokaisella koiralla on omia tapojaan; Antero-paappa esimerkiksi haluaa aina mennä syömään herkkunsa ulos (sisällä ei voi syödä) ja Benja taasen ei suostunut syliin kuin "yksin päin", eli sen vasen kylki kantajan rintaa vasten. Hugollakin on jo muutamia omia maneerejaan, osa sillä lailla semisti pahoja mutta suhteellisen harmittomia tapoja.

Yksi harmiton mutta ärsyttävä tapa ilmenee lenkkeillessä, kävelemme yleensä aina kävelytien oikeaa reunaa, mutta Hugo kurvaa aina vasemmalta puoleltani ohi jos jää jälkeen. Joudun siis siirtämään fleksin toiseen käteen tai pyörähtämään itse ympäri. En tiedä oppiko se tämän koirakoulun sivulle-harjoituksissa (itse olen "vanhan koulun" ihmisiä, ja tykkään opettaa sivulletulon takakierron kautta), en oikein muutakaan keksi.

Hugon mielestä ehkä parhain hetki viikossa on se, kun tulemme isännän kanssa saunasta, ja Hugo pääsee yleensä sitten aina sänkyyn leikkimään.. :D Se on isännän ja Hugon yhteinen hetki, mä olen yleensä silloin vielä pesuhuoneen puolella hoitamassa viikoittaisia kauneusrutiineja (kröhöm...).
Meidän sänky on niin korkea että Hugo ei pääse sinne itse, pyytää kyllä kovin tarmokkaasti apua aina. Sängyssä sitten melskataan ja leikitään luolakoiraa; lempparia on kun Hugge menee peiton alle ja sitten tehdään kädellä saaliseläinliikkeitä joita pieni luolis metsästää. Meillä on tästä videonpätkäkin, täytyiskin ladata tänne.

Hugo tykkää myös hyppiä, niin sängyssä kuin muuallakin. Itsepähän tilasin pomppivan koiran :)

Vieraiden mielestä varmasti epämiellyttävin tapa, mitä Hugolla on, on sen innostus yrittää puhdistaa aivo-ontelo räästä nenän kautta. Ällöä se on meidänkin mielestämme!! Jostain se sen on keksinyt, ja pieni kieli mahtuu nenään yllättävän hyvin, ja tuntuu melkoisen inhottavalta kun pääsee lipaisemaan jotain limakalvoa takaraivon puolella. Yök. Hugo saa siis pussailla ihan niin paljon kuin sielu sietää, mutta toi nenäjuttu... yhh.

Ollessaan tyytyväinen, yleensä ruuan jälkeen, Hugo haluaa syödä mun hihaa. Vain mun hihaa, ja vain oikeaa hihaa. Muiden hihat ei kelpaa, eikä vasen hiha ole yhtään niin kiva kuin oikea hiha, oli mulla mikä paita tahansa päällä. Tästä tavasta olen yrittänyt opettaa eroon, mutta kun se on niin luttana kun se mussuttaa hihaa hampaissaan ja välillä nukahtaakin sohvalle mun viereen hiha suussa. Söpöä. Voi Huppea kun tulee kesä eikä pidetä pitkähihaisia... :)

Toinen vähän epäilyttävä juttu on sormien syöminen. Hugge tuppaa vieläkin näykkimään käsiä leikkiessään, varsinkin jos käy kovasti kierroksilla. Lopettaa kuitenkin heti kun sanoo että älä pure, tosin muistaa sen vain viitisen sekunttia... Eikä tässä vielä kaikki!
Hugo myös "imeskelee" sormia, esim. sylissä ollessaan jos sattuu haukotuttamaan niin leuat yleensä laskeutuu käden ympärille, lemppareina joko tohon pehmeään peukalonjuureen tai sitten ranteen ympärille. Hugo ei pure, vaan vain tavallaan lepuuttaa leukojaan siinä, ja nussuttaa samalla kielen kanssa. Ilmeisesti joku imemisrefleksijuttu. Tästä tavasta ei ole niin väliä päästä eroon, mutta olenpahan vaan pohtinut pitäiskö nuo suulla käsille tehtävät jutut kieltää kokonaan, että leikkinäykkiminenkin vähenisi. Tuskin jaksan vielä vaivautua ja luotan tähän perinteiseen tapaan, että annan asioiden mennä omalla painollaan.

Muutenhan Hugo on siis ihan normaali koira koiramaisine juttuineen. Seisoo kahdella jalalla nähdäkseen kunnolla, hengailee mielellään sohvan selkänojalla tai ihmisten harteilla... :)

Kohtalon ivaa, vai voiko tässä niin sanoa?

Niinkuin jo aikaisemmin mainitsin, yleinen terveys ja rodulle ominaisten sairauksien vähyys oli yksi tärkeimmistä kriteereistä rotua valittaessa.

Perhoskoirilla oikeastaan ainoat mainitsemisen arvoiset sairaudet ovat polvilumpion sijoiltaanmeno (joka on suhteellisen yleinen vaiva varsinkin kääpiökoirilla, ja sitä tavataan mm. myös hevosilla!) sekä PRA, eli lopulta sokeutumiseen johtava silmäsairaus. PRA:sta varsinkin tuntuu olevan paljon puhetta, vaikka rotuyhdistyksen sivujen mukaan se ei ole Suomessa kovin yleinen.

"Meidän" pennun äitikoira Sincere's Hermione on testattu sekä silmistään, polvistaan että sydämestään terveeksi, samoin isäkoira Pia's Nicke Lilltroll polvistaan ja silmistään. Isän eli Norriksen puolelta kaikki testatut velipuolet ja -siskot ovat olleet silmistään "puhtaita", ja äidin puoleltahan noita sisaruksia ei vielä ole :)

Eli siis niin mikä kohtalon iva??

Meidän Anteron isipaappa, komea musta Hiidenparran Ikikiva on näköjään testattu 2004, ja sillähän on sitten todettu PRA. Antero itse onneksi näkee vielä kuitenkin ihan hyvin. Sattuuhan tuota. Antero on muuten ihan samannäköinen kuin isänsä!! Linkki väittää ettei se toimi, mutta kuvat saat näkymään kun klikkaat hiiren osoittimen osoitekenttään ja painat enteriä.

Antero on muuten ihan hulluna krokotiileihin. Hyvältä näyttää maistuvan... :)

Lapinkoiran muodonmuutos

Antero kävi parturissa elämänsä ensimmäistä kertaa.

Tässä lopputulos :)

Kaverini suositteli Kaarinan Happy Petiä, ja nyt voin suositella minäkin. Hintaa karvanajelulle tuli 40€, ja aikaa meni 1h 15min.

Anterolla on hännässä ns. häntämutka, mitä ei ole juurikaan näkynyt paksun karvan alta. Nyt kun häntäkin on ajettu paljaaksi, se muistuttaa epäilyttävästi siansaparoa...

Kotimatkalla vastaantulijat olivat ihmeissään, että mikä se tällainen koira on. Suosituin veikkaus tuntui olevan newfoundlandin tai muun suuren koiran pentu.

Oikea vastaus:
Lapinkoira, 10v.

Ensi keväänä sitten uudestaan, trimmaaja suositteli tulemaan jo heti huhtikuussa. Suosittelen kaikille pitkä- ja paksukarvaisten koirien omistajille!

Näitä kahta on syyttäminen

Luulisin, että saimme kinua siskon kanssa aika kauan, ennen kuin meille tuli koira.

Koira.

Meille tulee koira!

Nuo sanat saavat yhä aikaan sellaisen riemuntunteen, ettei toista olekaan!

Ilmoitus löytyi Turun Sanomista, elettiin alkuvuotta 1997. Hiihtolomalla ajettiin äitin kanssa Poriin hakemaan pentu kotiin, ja kyllä sitä sitten sen jälkeen pällisteltiinkin koko suvun voimin, voi kun se oli suloinen! Niin suloinen kuin bichonin pentu olla ja voi :) Allaolevassa kuvassa ollaan kyllä jo elämän ehtoopuolella, mutta se pentumaisuus ei koskaan hävinnyt.


Elokuussa 1999 pitikin sitten käydä hakemassa pienelle valkoiselle isoveljelle suuri musta pikkuveli, lapinlapsi Kanervakeijun Antero jota ystävällisesti Anteroksi kutsutaan.
Anterosta ja Benjasta tuli omalla huvittavalla tavallaan erottamattomat.


Piti ottaa kuva Benjan hienosta kaulapannasta, eipä sitä juuri muuten sitten taidettu käyttääkään.

Piiperoinen paaperoinen siirtyi taivasmaille loppuvuodesta 2007, epilepsiaakin pahemmaksi osoittautui luusyöpä. Voi miten vieläkin kaipaan... Tämä pieni suuri koira jätti lähtemättömän jäljen, sellaisen tassunkuvan ja nenänpainalluksen, minun sydämeeni. Vaikka suru ei pystykään kilpailemaan hyvien muistojen kanssa, no, jokainen jotain tärkeää joskus menettänyt ymmärtää kyllä.




Mutta jäihän meille Antero, maailman suurin ja karvaisin Antero :) Siinä koirassa on ylitsevuotava rakkausvarasto, josta riittää hellyyttä ja ymmärrystä kaikille.

Antero täytti ruhtinaalliset 10 vuotta 22.5.2009, ja toivomme, että saamme pitää tämän sankarin keskuudessamme vielä kauan.

Kuinka pitkään tahansa ei kuitenkaan olisi tarpeeksi.